Kuka sanoo ettei uskontoa saa sotkea politiikkaan?

Kun kristitty osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, häntä syytetään aika ajoin uskonnon sotkemisesta politiikkaan. Uskontoon perustuvaa argumentaatiota pidetään jollakin tavoin pätemättömänä julkisessa keskustelussa. Taustaltaan uskonnolliseksi tiedetyn henkilön argumentaatiota moititaan ajoittain ”uskonnolliseksi”, vaikka hän ei olisi sanallakaan viitannut uskontoon tai minkään uskonnon pyhiin teksteihin. Riittääkö, se että argumentin esittäjän tiedetään olevan uskonnollinen / uskovainen henkilö tekemään hänen argumentaatiostaan kyseenalaisen uskonnollista? Vai onko ei-uskonnollisen argumentaation asettaminen etuoikeutettuun asemaan kenties itsessään kyseenalainen poliittis-ideologinen pyrkimys rajoittaa vapaata kansalaiskeskustelua? Onko ylipäätään perusteltua asettaa hyväksyttävän yhteiskunnallisen argumentaation ehdoksi sekularistisia lähtökohtia? 

Muistan kuinka vuonna 1998 isännöin eräässä Helsingin keskustan hotellin kabinetissa Kuvan ja Sanan uutuuskirjan julkistamistilaisuutta. Kyseessä oli kuuluisan lääkäri Bernard Nathansonin AntakaaMinun Elää (Kuva ja Sana, 1998), joka käsitteli aborttia. Läsnä olivat johdantosanat kirjoittanut lääkäri Pekka Reinikainen ja pari Elämän Puolesta –järjestön edustajaa, joista toinen ainakin oli abortin jälkeistä oireyhtymää naisilla tutkinut naiskätilö. Aihe oli siinä määrin ajankohtainen, että paikalla oli myös joukko median edustajia.

Jossain vaiheessa tilaisuutta MTV3:n naistoimittaja protestoi hyvin ystävällisesti jotenkin siihen tapaan, että abortin vastustaminen ”uskonnollisin argumentein” ei oikein sovi yhteiskunnalliseen keskusteluun abortista. ”Se, että osa perusteluista on uskonnollisia, ei tarkoita, että kaikki perustelut olisivat uskonnollisia,” huomautin. ”Se on tietysti totta”, toimittaja myönsi.

Siinä missä abortti ja eutanasiakin olivat 90-luvulla kenties korostetusti yhteiskunnallis-eettisen keskustelun aiheina ja uskonnolliseksi mielletyn argumentaation käyttämistä arvosteltiin siinä yhteydessä, on tätä nykyä tikunnokassa paljolti kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitoista.

Tätä nykyä perinteisen avioliiton puolustaminen leimataan kovin helposti ”uskonnolliseksi” koskapa sen puolesta argumentoivat voimakkaasti ihmiset, joille avioliitto on edelleen äärimmäisen merkityksellinen, ja he ovat usein myös uskovia. Avioliitto on kuulemma siinä määrin maallisen yhteiskunnan asia, ettei avioliiton asemaa yhteiskunnassa voida eikä saisi perustella ”uskonnollisesti”.

Jopa sekulaarit, eli maalliset järkisyyt perinteisen avioliiton puolesta leimataan mielellään keskusteluun kelpaamattomiksi ”uskonnollisina” siksi, että ollaan kovasti tietävinään, että heillä kuitenkin loppupeleissä on uskonnollinen motivaatio perinteisen avioliiton säilyttämiseksi. Pelkkä pätevä järkeen ja todistusaineistoon vetoava argumentaatio ei ilmeisesti riitä jos sitä motivoi jokin oletettu ”väärä” asia, kuten uskonto. Uskovan pitäisi lisäksi olla pääasiassa noiden sekulaarien argumenttien motivoima.

Tällainen on tietysti peitelty yritys pyyhkiä uskonto pois, ei vain julkisesta tilasta, vaan myös syvästi yksityiseltä elämänalueelta pakottamalla uskova ihminen argumentoimaan ikään kuin Jumalaa ei olisi ja hänellä ei olisi mitään uskonnollista vakaumusta.

Koska siis ollaan kovasti tietävinään, että hänhän vain käyttää sekulaareja argumentteja uskonnosta kumpuavien motiivien verhona hänen argumenttinsa sysätään syrjään moittimalla niitä  ”uskonnollisiksi”. Tämä siitä riippumatta onko Jumalaa / jumalia, taikka pyhiä tekstejä mainittu sanallakaan.

Jos hän esiintyy oman alansa oikeutettuna asiantuntijana hänet voidaan silti dissata keskustelussa myös passiivis-agressiivisesti viittaamalla vaikka ohimennen hänen kirkkokunnalliseen tai hengelliseen järjestötaustaansa, tai tituleeraamalla häntä sopivassa kohtaa ”pastoriksi”. Tällainen kaikki taas ”tietävät”, että se mitä juuri kuultiin, olkoonkin, että se oli järkevältä kuulostavaa, olikin ”vain uskontoa” ja sen paheksuttavaa sotkemista politiikkaan.

Tällainen motiiviarvailu on kuitenkin itsessään lähinnä retorista peliä tv-kameroita varten.

Se lähinnä paljastaa, että henkilö ei tykkää uskonnosta silloin, kun siitä kumpuaa toisenlaisia yhteiskunnallisia tai eettisiä implikaatioita, kuin mitä hän itse poliittisesti kannattaa. Mitkä tahansa järkisyyt ja maalliset argumentit, olkoot ne muodollisesti kuinka päteviä ja loogisia hyvänsä, torjutaan ”uskonnollisina”, jos niistä ei seuraa sellaisia yhteiskunnallisia johtopäätöksiä, joita hän itse haluaa. 

Tämä retorinen peli paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun uskonnolliseksi mielletyn henkilön sekulaareihin argumentteihin (hänen ”todelliset” motiivinsahan ”tiedetään”) yllättäen vastataan vetoamalla vaikkapa Raamattuun tai Jeesukseen:  ”Eikö Jeesuskin sanonut, että tärkeintä on rakkaus!” tai ”Eikö Raamatussakin sanota, ettei saa tuomita!”

Tässä kohtaa voisi kysyä uskooko henkilö itse oikeasti Jeesuksen arvovaltaan vai nouseeko kyseinen ilmeisen uskonnollinen argumentti viime kädessä sekularistisista motiiveista, jotka vain verhotaan uskonnollisen argumentaation kaapuun? Hän turvautuu Jeesukseen, saadakseen hänestä liittolaisen omalle sekularistiselle arvomaailmalleen. Voisi myös kysyä, olisiko sitä tällöin pidettävä itse asiassa sekulaarina argumenttina, jos nimittäin vedotaan uskonnolliseen lähteeseen, mutta se tapahtuukin ensi sijassa sekularistisista motiiveista?

Mielestäni motiiviarvailu puolin ja toisin on hyödytöntä ja tarpeetonta.

Ensiksi siksi, että se onko jokin esitetty yhteiskunnallinen argumentti hyvä, pätevä ja totta ei riipu sen esittäjän motiivista. Ihminen voi olla oikeassa vääristä motiiveista ja väärässä oikeista motiiveista.

Jos uskonnolliseksi mielletyn henkilön kaikki sekulaaritkin argumentit ovat suspekteja vain siksi, että hänellä arvellaan olevan uskonnollinen motiivi, eikö silloin sekularistin argumentteja yhtäläisesti tulisi pitää epäilyttävinä siksi, että niitä saattaa motivoida syvä viha ja inho uskontoa kohtaan?

Toiseksi, yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli ajaa tärkeäksi kokemiaan arvoja ja pyrkii keskustellen vaikuttamaan toisiin saadakseen heidät vakuuttuneeksi omasta kannastaan. Tähän kuuluu luonnollisesti pyrkimys vaikuttaa myös argumenttien taustalla vaikuttaviin syvimpiin motiiveihin ja sitäkin kautta ihmisten käyttäytymiseen.

Jos siis sekularisti haluaa vedota Jeesukseen pyrkiessään vaikuttamaan minun äänestyskäyttäytymiseeni ja yhteiskunnalliseen ajatteluuni, se on täysin luvallista ja tervetullutta. Kunhan ymmärtää Jeesuksen opetuksesta edes sen verran, ettei tuollainen vetoaminen ole vain jokin tarkoitukseen sopiva asiayhteydestään irrotettu leikkaa&liimaa –lausahdus. Kristinuskosta on tiedettävä jotain jotta siitä osaa keskustella uskottavasti.

Yhtäläisesti en näe vikaa tai mitään epärehellistä siinä, että uskonnollisesti motivoitunut ihminen perustelee näkemyksiään sekulaarissa yhteiskunnallisessa keskustelussa yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vedoten, eikä ensi sijassa Raamatun jakeita lainaten. Sellainen totuuteen pyrkiminen sitä paitsi nousee vallan luontevasti kristillisestä maailmankatsomuksesta, jonka mukaan järjellinen Jumala on luonut koko maailman lainalaisuuksineen, siitä kumpuavan todistusaineiston ja ihmiset järjellisiksi ja totuuteen pyrkiviksi, olennoiksi. Synnistä johtuvan itsepetostaipumuksen vuoksi tarvitaan avointa ja kriittistä poliittista ja yhteiskunnallista keskustelua, johon kaikki maailmankatsomukset saavat antaa panoksensa. Vain siten voidaan palvella yhteistä hyvää.

Miksi ylipäätään uskonnosta, meidän tapauksessamme erityisesti kristinuskosta, kumpuavilla argumenteilla ei saisi olla sijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Mikään laki ei kiellä vetoamasta uskontoon. Sellainen ei siis ole vähäisessäkään määrin rikollisen tuomittavaa. On vaikea nähdä, että sellainen olisi erityisellä tavalla edes moraalisesti väärin. Pahennus siis piilee muualla.

Monet ajattelevat nykyään, että yhteiskunnan tulee olla sekularistinen – siis uskonnosta vapaata aluetta. Niin muodoin yhteiskunnallisista asioista käytävän keskustelun tulee yhtäläisesti lähtökohtaisesti olla sekulaaria, uskonnosta vapaata.

Mutta tässä kohden on oltava tarkkana. On tehtävä ero maailmankatsomuksen nimeltä sekularismi ja muuten sekulaarin, julkisella foorumilla tapahtuvan yleisiin järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavan, argumentaatiotavan välillä. Jälkimmäinen ei välttämättä ole sidoksissa sekularistiseen maailmankatsomukseen, johon sisältyy ongelmia. Sekulaari argumentointi ei välttämättä tarkoita samaa kuin sekularistinen argumentointi, jossa keskustelun edellytyksenä (jopa uskovan ihmisen kohdalla) on käydä sitä ikään kuin Jumalaa ei olisi olemassa.

Jos taasen sekulaarilla argumentoinnilla ei tarkoiteta järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavaa avointa pluralistista rationaalista keskustelua yleensä, vaan sekularistisen maailmankatsomuksen asettamista yhteiskunnallis-eettiseen ja poliittiseen keskusteluun osallistumisen oletusarvoiseksi ehdoksi, ollaan tekemisissä aivan eri asian kanssa.

Sekularistisen maailmankatsomuksen ennakko-oletusten asettamista yhteiskunnallisen keskustelun oletusarvoiseksi lähtökohdaksi on vaikea pitää itsestään selvänä ja kiistattoman oikeutettuna vaatimuksena.

Sekularismi itsessään on yksi kiistanalainen maailmankatsomus, jonka kaikkia uskomuksia ei voida pelkästään järkisyin ja todistusaineistoon vedoten todistamaan ehdottomalla varmuudella. Eräät sen perustavaa laatua olevat uskomukset joudutaan siksi omaksumaan enemmän tai vähemmän uskon varassa.

Filosofian professori Brendan Sweetman valaisee sekularismin maailmankatsomuksellisten uskomusten luonnetta kirjassaan Why Politics Need Religion (IVP Academic, 2006) muun muassa seuraavasti:

Sekularistin käsitys siitä, että kaikki mitä on olemassa on aineellista, perustuu osittain uskoon. Sitä ei voida lopullisesti todistaa rationaalisin argumentein taikka vetoamalla todistusaineistoon. Eritoten sekularisti ei ole kyennyt todistamaan, että ihmismieli (tietoisuus, ajatukset, ideat jne.) on pelkästään fysikaalinen. Hän voi tietysti uskoa, että se on fysikaalinen tai toivoa eräänä päivänä voivansa todistaa sen (toivo, jonka arvelen jäävän toiveeksi). Mutta juuri tällä hetkellä hän joutuu vain uskomaan, että niin on. Hän saattaa sanoa sen olevan rationaalinen uskomus, mutta niin tai näin, se on silti osin uskoon perustuva uskomus.

Mitä tulee etiikkaan, Sweetman kirjoittaa:

Jos sekularisti uskoo esiaviollisen seksin olevan moraalisesti hyväksyttävää, kyse on jälleen uskomuksesta, jota hän ei pysty todistamaan. Tietysti erilaisia perusteltuja järkisyitä tämän näkemyksen tueksi (aivan niin kuin sitä vastaan) voidaan esittää. Tätä ei kukaan kiellä. Mutta kyse ei ole siitä voidaanko esittää perusteluita, vaan voidaanko väite todistaa. Jos ei, silloin se perustuu jossain määrin uskoon, siinä missä perinteiset uskonnolliset uskomukset, ja tällöin sekularistin oman näkemyksen mukaan [”vain sellaisten uskomusten, joiden tiedetään varmuudella olevan tosia, tulee antaa vaikuttaa lainsäädäntöön”] kyse on puhtaasti henkilökohtaisesta mielipiteestä”.

Sweetman (samoin kuin filosofi Tapio Puolimatka laajassa tuotannossaan) osoittaa myös, että kristinuskon ydinuskomusten puolesta voidaan esittää hyviä, järkisyihin ja todistusaineistoon vetoavia perusteluita. Niihin uskominen on siksi rationaalisestikin perusteltua, eikä ”vain” uskoa.

Sekularistista oletusta siitä, että yhteiskunnallisen keskustelun tulee perustua yksin sekularistisiin (ei ainoastaan sekulaareihin) argumentteihin, koska uskonnollinen usko on irrationaalista ja sekularismi rationaalista, ei siksi voida pitää kovinkaan uskottavana. Molempiin kuuluu järkisyihin sekä uskoon perustuvia uskomuksia. Ja loppupeleissä kristinuskon voidaan osoittaa olevan sekularismia rationaalisempi maailmankatsomus.

Jokainen osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun maailmankatsomuksestaan kumpuavasta todellisuuskäsityksestä ja arvoista käsin. Tässä ei ole eroa syvästi sekularistisen tai syvästi uskonnollisen ihmisen välillä. Sekularistinen poliittinen toiminta ja argumentaatio eivät tosiasiallisesti kumpua maailmankatsomuksellisesti neutraalista maaperästä. Sekularistin näkemyksiä ehdollistavat maailmankatsomukselliset oletukset vain ovat usein tv-kameroilta piilossa. Kuitenkin: 

”Joka kerta arvostellessamme jotain asiaa moraalisesti, tai esittäessämme väitteen todellisuuden luonteesta, tai siitä millainen olento ihminen on, tai onko Jumalaa olemassa, tai mitä on hyvä elämä, tai mikä poliittinen järjestelmä on paras, tai pitäisikö tästä tai tuosta säätää jokin laki, me vetoamme maailmankatsomukseemme”, Sweetman kirjoittaa.

Sekularismi ei ole neutraali, objektiivinen näkemys. Ajatus sekularistisesta argumentaatiosta oletusarvoisesti yhteiskunnallisesti neutraalina tai objektiivisena on harhakuva ja myytti. Sen asettaminen yhteiskunnallisen keskustelun edellytykseksi rajaa perusteettomalla tavalla muista maailmankatsomuksista kumpuavien argumenttien mahdollisuutta osallistua tasavertaisesti keskusteluun. Siksi sekularistista pyrkimystä dominoida yhteiskunnallista keskustelua tulee pitää haitallisena vapaan ja kriittisen poliittisen keskustelun kannalta

Eikö keskustelulle pluralistisessa yhteiskunnassa tulisi pikemminkin olla leimallista se, että sitä käydään vapaasti monista erilaisista lähtökohdista, jotka myös saavat kriittisesti ottaa mittaa toisistaan julkisella areenalla? 

Vaikea on myöskään nähdä sen sekularistisen vaatimuksen kuin itsestään selvänä pidettyä oikeutusta, että uskonnolliset ihmiset eivät vapaassa yhteiskunnassa saisi pyrkiä ajamaan omia tärkeäksi kokemiaan arvoja osaksi yhteiskunnallista lainsäädäntöä vain koska ne perustuvat jossain määrin uskontoon?

Miten tällainen rajoitus tulisi toimeenpanna? Kieltämällä uskovaisia äänestämästä, koska heidän äänestyskäyttäytymisensä ”tiedetään” perustuvan uskontoon? Tai kenties rajaamalla uskonnollisten ihmisten mielipiteen ja ilmaisunvapautta? Pitäisikö pyrkiä rajaamaan heidän osallistumistaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ”uskonnollisin” argumentein kenties?

”Toi on uskonnollinen argumentti!” Ongelma yhteiskunnallisen keskustelun kannalta ei siis suinkaan aina ole esitetyn perustelun väitetty ”uskonnollisuus”. Ei edes uskonto sellaisenaan. Tällaisessa paheksuvassa huutelussa on usein kyse retorisesta pelistä, jossa esitetyistä perusteluista seuraavat yhteiskunnalliset, erityisesti kaikkia ihmisiä koskettavat lainsäädännölliset johtopäätökset nähdään ”väärinä”, koska niistä eri mieltä oleva henkilö ei itse niitä kannata, vaan haluaisi yhteiskunnallisen lainsäädännön pikemminkin heijastelevan omia arvojaan.

Sekularisti ei halua, että uskonnosta kumpuava etiikka tulisi millään tavalla lainsäädännön kautta normatiiviseksi yhteiskunnassa. Kun sekularismi ei kuitenkaan kestä avointa ja kriittistä maailmankatsomuksellista tarkastelua, pyrkii sekularisti nostamaan oman sekularisminsa yhteiskunnallisen keskustelun ainoaksi hyväksytyksi lähtökohdaksi muilla tavoin, retorisen pelottelun avulla: Toi on Uskonnollinen argumentti! Uskonto on irrationaalista! Uskonto on vaarallista”. Uskovat haluavat kaikkien elävän teokratiassa!

Tämän sekularisti tekee, koska hän itse haluaisi kovasti yhteiskunnallisen lainsäädännön sitovan kaikki muut, myös uskovat, omiin sekularistisiin arvoihinsa ja päämääriinsä. Tervetuloa sekulokratiaan!