Mikä on totuus? - kristillisen tieto-opin lyhyt oppimäärä

”Pilatus sanoi hänelle: "Mikä on totuus?" Ja sen sanottuaan hän taas meni ulos…” (Joh. 18:32) 

Kysymys totuudesta on tärkeä. Lähemmin ajateltuna järjestäytynyt ihmisyhteisö rakentuu instituutioille, joille totuus on tärkeä: tiede, koulu, oikeuslaitos jne. Kysymys totuudesta on tärkeä kristinuskollekin sillä kristinusko väittää olevansa totta.

Mikä olisi kristillinen vastaus Pilatuksen kysymykseen?

Aristoteleen vastaus: Totuus on vastaavuussuhde väitelauseen ja sitä koskevan asiaintilan välillä. Tätä kutsutaan klassiseksi totuuden korrespondenssiteoriaksi. Jos sanon, että minulla on päälläni punainen paita ja päälläni oleva paita (olettaen että minulla yleensä on paitaa päällä) on punainen, silloin väite on totta. Totuus on, että päälläni on punainen paita. Väitelause vastaa todellisuutta ja on siis totta. Kuten sanottu, kristinusko väittää olevansa totta. Kristinusko sisältää laajassa mielessä totuusväitteen, jonka mukaan kristinusko vastaa olevaisen todellista luonnetta. Kristinusko antaa tosi kuvauksen todellisuudesta. Kristinusko ei ole totta koska se ”toimii”. Se ”toimii” koska se on totta. Todellisuuden ja kristinuskon välillä vallitsee aito korrespondenssi.

Jeesuksen vastaus: ”Minä olen totuus” (Joh. 14:6).  Tämä ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. Kristinuskon mukaan totuus ei kuitenkaan pelkisty väitelauseiden muodolliseen vastaavuuteen. Totuus on henkilö, persoona.  Eläminen totuuden mukaan edellyttää suhdetta Jeesukseen.  Jeesus kuuluu kristinuskon mukaan erottamattomana osana todellisuuden perimmäiseen olemukseen. Hän on Logos (Joh. 1:1), kaiken todellisuuden rationaalinen perusta, joka jäsentää ja järjestää todellisuuden järjelliseksi ja ymmärrettäväksi. Hän pitää todellisuutta koossa (Kol. 1:17).  Ihmisen käsitys ympäröivästä maailmasta ei voi täysin vastata totuutta mikäli hänellä ei ole suhdetta henkilöön, joka on Totuus, Jeesukseen. Kristitylle sitoutuminen totuuteen on sitoutumista Jeesukseen ja Hänen opetuksiinsa. Muuten kristitty ei vaella totuudessa.

Jumalan sanan vastaus: ”Sinun sanasi on kokonansa totuus” (Psl 119:160, kr-33). ”Sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17).  Jumala ei valehtele (Tiit. 1:2, kr-33).  Hän siis puhuu vain sitä mikä on totta.  Jumalan sanaan voi siksi luottaa varmuudella. Kristinuskon perinteisen käsityksen mukaan Raamattu on Jumalan kirjoitettu ilmoitussana, joka on annettu ihmisten välityksellä Pyhän Hengen erityisessä johdatuksessa. Jumala valitsi ja valmisti ihmiset eri aikakausina hänen sanansa kirjoittamista ja toimitustyötä varten (Apt. 1:16).  Siksi Raamatun käskyt ovat Jumalan käskyjä, sen varoitukset Hänen varoituksiaan ja sen lupaukset Jumalan omia lupauksia. Jumala on sitoutunut pitämään sen mitä Raamattu sanoo, koska Raamattu on Hänen sanansa. Se on kaikessa totta, eikä johda lukijaansa harhaan, koska se on Jumalan sana ja Jumalan sana on totta. Kristitylle siis totuus on myös se mitä Jumala sanoo Raamatussa. Vaikka Raamattu ei kerro meille kaikkea mahdollista Jumalasta niin että voisimme tuntea hänet tyhjentävästi, se kertoo meille riittävästi voidaksemme tuntea Hänet henkilökohtaisesti.

Tämä ei tarkoita, että kristitty aina ymmärtäisi tai tulkitsisi oikein mitä Raamattu sanoo. Kysymys raamatuntulkinnasta, vaikkakin tärkeä, on kuitenkin eri kysymys. 

Koska kristinuskossa totuus on persoona ei totuuskysymykseen voi suhtautua pelkkänä filosofisena kysymyksenä. Totuus on syvästi persoonallinen ja määrittää koko olemassaoloamme. Kristinuskon totuus ei ole vain kasa historiallisia faktoja Jeesuksesta. Kristinuskon totuus on Jeesus itse. Totuus ei löydy väittelemällä, vaan antautumalla Totuudelle.

Pontiius Pilatus tutkiessaan Jeesuksen tapausta kysyi tältä tuhannen taalan kysymyksen ja meni saman tien ulos. Meni ulos? Ihminen, joka tuollaisen kysymyksen jälkeen kävelee heti ulos ei ole kiinnostunut vastauksesta. Välinpitämättömät eivät koskaan voi odottaa löytävänsä totuutta, vaikka se seisoisi heidän edessään ja katsoisi heitä suoraan silmiin. 



-----

Toivon vuosi 2011 - Herran paluu häämöttää

Vuodenvaihteen suomalaislehdet listasivat kuluneen vuoden merkittävimpiä uutistapahtumia. Melkoinen saldo: Haitin maanjäristys, terrori-isku Moskovan metrossa, Islannin tuhkapilvi, Yhdysvaltojen historian pahin öljyonnettomuus Meksikonlahdella, Kreikan kuralla ollut talous ja euroalueen kriisi, helteinen kesä ja Venäjän metsäpalot, Kirgisian väkivaltaisuudet tuhansine pakolaisineen, Ruotsin prinsessa Victorian häät, 33 loukkuun jääneen chileläisen kaivosmiehen pelastuminen, Koreoiden rajalla ajauduttiin lähes kolmanteen maailmansotaan, WikiLeaks, Karmel-vuoren metsäpalo Israelissa, Terrori-isku Tukholmassa. Eikä tässä ollut suinkaan kaikki.

Takana on dramaattinen uutisvuosi täynnä ”verta, tulta ja savupatsaita”. Vaikka uutisvirtaan mahtuu valopilkkuina väliin aiemmin mainitut prinsessa Victorian häät sekä chileläisten kaivosmiehen pelastuminen, herää silti väistämättä kysymys: Mihin tämä maailma on oikein menossa? Uskaltaako alkavaan vuoteen astua luottavaisin mielin? Uutisia lukiessa on helppoa vajota toivottomuuteen. Miten tämän kaiken keskellä voi säilyttää toivon tulevaisuuteen? Kuitenkin juuri kristityllä on syytä suureen toivoon sillä evankeliumi antaa erityisen tarkastelunäkökulman maailman tapahtumiin.

Historiaa voi tarkastella periaatteessa joukkona itsessään täysin sattumanvaraisia tapahtumia, jotka eivät loppujen lopuksi liity millään tavalla mihinkään suurempaan tarkoitukseen. Ne eivät näin ollen vie meitä mihinkään suurempaan päämäärään. Ne vain tapahtuvat. Historia on kuin tippukiviluola. Kiehtova maisemaltaan mutta sinänsä merkityksetön.

Tai sitten historialla voi katsoa olevan jokin suunta ja sen tapahtumilla syvempi tarkoitus. Se mitä kohti maailmantapahtumat meitä vievät riippuu katsantokannasta. Jumalan sana, Raamattu, antaa tapahtumille eskatologisen tarkasteluhorisontin, jossa yksittäiset tapahtumat ja niiden merkitys nähdään loppuratkaisusta käsin: Kristus tulee takaisin hallitsemaan maailmaa. Silloin koko luomakunta eheytyy, sodat lakkaavat, on viimein rauha.

Tämä ei sellaisenaan vastaa kysymyksiin siitä kuinka yksittäiset, irrallisina tarkoituksettomilta näyttävät tapahtumat istuvat Jumalan suunnitelmaan ja miksi hän sallii jotain tiettyä tapahtuvan. Mutta se antaa toivon: Kaikki päättyy lopulta hyvin, kun Kristus tulee takaisin ja ottaa Hänelle kuuluvan paikan Kuninkaana ja luomakunnan lunastajana. Silloin tätä maailmaa runtelevat tuhovoimat voitetaan.

Jumalan sana käsittelee tätä toivon ulottuvuutta Paavalin kirjeessään Tiitukselle. Olkoonkin, että moni ei ole tullut huomanneeksi, että kyseisen kirjeen suuri teema on juuri toivo. Mutta tässä kohden joutuu ensiksi hiukan kitkemään raamattukäännöksiin tulleita rikkaruohoja, jotta tämä Paavalin alkuperäinen painopiste tulisi kunnolla esiin.

Paavalin mukaan kristityn ihmisen elämää tulee leimata odotus, jonka keskuksena on toivo ”suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymisestä” (2.13). Tämä on se toivo, jonka ”Jumala, joka ei valehtele” on luvannut ”ennen ikuisia aikoja” (Tiit. 1:2). Sitä kutsutaan samassa kirjeessä myös ”autuaalliseksi toivoksi". Tämän eskatologisen, todellisen ja toteutuvan toivon osallisuuteen evankeliumi kutsuu ihmistä (Tiit. 3:7).

Toivo, josta Paavali Pyhässä Hengessä kirjoittaa kirjeessään Tiitukselle, on nimenomaan Jeesuksen takaisin tulemisen todellisuus. Luomakunta ”huokaa ja on synnytystuskissa”, sanoo Paavali toisaalla roomalaiskirjeessään, kunnes koko luomakunta Jeesuksen paluun yhteydessä tulee vapautetuksi ”Jumalan lasten kirkkauteen” (Room. 8:21-22). Ei enää tulvia, tuhkapilviä, maanjäristyksiä, sotia, väkivaltaa. Jeesus tulee takaisin ja asettaa kaikki jälleen kohdalleen. Mikä ihana toivo. Kaikki ei pääty sekasortoon, vaikka viime vuoden uutisista niin voisi ehkä päätellä.

Mutta niin vanha että uusi kirkkoraamattu kääntävät Tiituksen kirjeen jakeen 3:7 epäselvästi. Vanhan käännöksen ilmaisu ”toivon mukaan” ei sinänsä ole väärin. Se on silti hiukan hämäävä. Paavalille kristityn toivo ei ole jotain psykologisesta toiveikkuutta. Kyse on eskatologisesta toivosta: Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymisestä (2:13). Tämä on se iankaikkisen elämän toivo, jonka Jumala on luvannut (1:2) ja jota kristitty odottaa. Toki toiveikkaana.

Erityisesti uusi kirkkoraamattu on käännösratkaisuillaan valitettavasti täysin psykologisoinut Paavalin toivo –käsitteen Tiituksen kirjeessä lähinnä kristityn ihmisen mielentilaksi. Kun siis uusi käännös jakeessa 1:2 puhuu ”toivoen odottamisesta” ja jakeessa 3:7 ikuisen elämän saamisesta ”niin kuin toivomme” on näiden kokonaisvaikutuksena lopputuloksena Paavalin ihanaan sanomaan toivosta Kristuksessa tullut alkuperäiselle asiayhteydelle vieras ihmiskeskeinen korostus, jossa huomio on ihmisen toiveikkuudessa. Paavalin ajatus alkukielessä on kuitenkin ehdottoman kristuskeskeinen. Kuten hänen koko ajattelunsa muutenkin. Toivo on yhtä kuin samassa jakeessa mainittu Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestyminen. Kyse on tapahtumasta, jota odotamme. Ei mielentilasta, toiveikkuudesta, jolla odotamme.

Evankeliumi on toivon sanoma. Se antaa kristitylle toivon toivottomaltakin näyttävän maailmanajan keskellä. Kristuksen paluu tekee kristinuskosta toivon uskonnon. Katse on aina suunnattu kohti auringonnousua ja aamunkoittoa. Kyse ei ole ihmisen omasta kyvystä jaksaa olla toiveikas, vaan todellisesta objektiivisesta toivosta, jonka kohteena on Herra Jeesus itse. Kyse ei ole siitä miltä ihmisestä kaiken keskellä tuntuu, vaan siitä minkä ”Jumala, joka ei valehtele, on luvannut ennen ikuisia aikoja”. Siksi vuosi 2011 on toivon vuosi! Tänäkin vuonna kristitty elää elämäänsä Jeesuksen ihanan paluun odotuksessa. Kaiken ennalleenasettaminen on nyt lähempänä kuin viime vuonna.

Kuten vanhassa ylistyslaulussa sanotaan: Käännä katseesi Jeesukseen! Kristittykin voi vaipua tunnemaailmassaan toivottomuuteen, mutta tämä ei tee tyhjäksi toivoa, joka on Jeesuksessa. Yhtä vähän voi kaamosmasennus talven pimeinä kuukausina tehdä tyhjäksi kesän tulon. Kesä voittaa talven. Valo voittaa pimeyden. Kristus voittaa lopulta kaiken.

Lopuksi vielä kehoituksen sana. Kristitty ei odota Herraansa takaisin passiivisesti keinutuolissa istuen. Meidät on Paavalin sanoin pelastettu "palvelemaan elävää ja totista Jumalaa ja odottamaan taivaista hänen Poikaansa, jonka hän on herättänyt kuolleista, Jeesusta" (1 Tess. 1:9-10).  Samalla kun odotat Jeesusta ja Hänen paluussaan tapahtuvaa "autuaallisen toivon täyttymystä", muista palvella Jumalaa. Tee hyvää lähimmäisille. Anna ja jaa omastasi ja ajastasi tarvitseville. Vaivannäkösi ei tänäkään vuonna ole turha Herrassa.